Pimeys ja oikeus kokemuksellisuuteen

[Tämä teksti julkaistiin alunperin estetiikan opiskelijoiden verkkolehti Ärsykkeen numerossa 1/2007. Lehti on nyttemmin kadonnut bittien avaruuteen.]

Fysikaalisesti ja arkikielessä pimeys määritellään valon puuttumiseksi. Varhaisempina aikoina sitä on pidetty erillisenä aineena. Sittemmin ei ole nähty tärkeäksi määrittää pimeyttä miksikään erilliseksi substanssiksi, vaikka universumissa piilee vaikka millä mitoin ”pimeää”, tutkimatonta ainetta. Se on vain jotain mikä jää jäljelle, valohiukkasten saavuttamattomiin.

Paitsi valon, pimeys tai tummuus on myös värin puutetta, kun taas useiden ihmisten arkihokemiin kuuluu tieto siitä, että sähkömagneettisen säteilyn näkyvät aallonpituuksista koostuva valkoinen valo on kaikkien värien sekoitus. Tämän tietävät myös graafiset suunnittelijat ja taiteilijat, toisin sanoen kaikki, joiden on täytynyt päntätä värioppia.

Tiede kertoo meille myös, että kokemamme jälkikuvat ovat harhaa, niin kuin oikeastaan värit kokonaisuudessaan.

Toimin siis harhaisten olettamusten vallassa maalaustelineen ääressä sekoittaessani kaikkia mahdollisia värejä saadakseni mustaa, ja korostaessani maalauksen kirkkaita värejä valkoisella passepartout'lla, ja havaitessani, että mustan ympäröimänä kirkkain ja räikeinkin oranssi läikkä saadaan kuriin ja järjestykseen. Valoa kuvatakseni jätän paperin tyhjäksi, mutta mustaa tähtitaivasta kuvatakseni joudun suurella vaivalla värittämään koko paperin. Fysiikalla ei ole tämän välineellisen toimivuuden selittämiseen tarjolla kuin umpikieroja selitysmalleja, joita ei hullukaan pysty pitämään läsnä jokapäiväisessä maailmankuvassaan.

Esitän, että pimeys tyhjyytenä, valomassan poissaolona ei kaikissa suhteissa vastaa radikaalia kokemustamme todellisuudesta.

Me saavumme maailmaan pimeästä. Äidin kohdun ja sylin hämäryydestä kohtaamme valoisan ja viluisen maailman. Yön sylin turvallinen täyteys muuttuu tyhjyydeksi, jossa käy puistattava viima. Sininen taivas on tyhjä ja puhdas, kun se taas yöllä laajenee tähtien täyttämäksi kosmokseksi. Pimeys on periaatteessa rajatonta, valo asettaa rajat asioiden välille.

Tietoisuuteni ei olisi mahdollista, ellei se nousisi tiedottomuuden ja unikuvien virtaavasta syvyydestä. Päivän valo taas ajaa varjot nurkkiin ja aiheuttaa sen, ettei meidän tarvitse ottaa mitään uhkaa vakavasti, sillä luulemme pystyvämme ottamaan kaiken huomioon. Olisiko niin että pimeyttä olisi liian pelottavaa ajatella itsenäisenä aineena, koska sitä ei pystytä näkemään? Siispä sitä ei pystytä ajattelemaan, joten sitä ei ole olemassakaan ja ainoastaan valo on ainetta. Jonkin suuren, hämärän ja tuntemattoman olemassaoloa olisi liian pelottavaa tunnustaa, näinhän asia on ollut jopa suurimmilla ajattelijoilla.

Jo Kantista alkaen filosofit ovat pystyttäneet rajoja ajateltavissa ja sanottavissa olevan eteen sen mukaan, mikä heille itselleen on ollut mahdotonta ajatella. Tuntemattoman pelko on johtanut kiihkeisiin yrityksiin aidata filosofia siistiksi ja miellyttäväksi virkistysalueeksi, jota ei enää entisestään kasvateta vaan ylläpidetään valmiina saavutuksena. Wittgensteinin kunnianhimoisena tavoitteena oli aloittaa aivan alusta ja rajata kaikki mistä voidaan puhua. Jo Tractatuksen kohdassa 2.0232 hän kuitenkin sanoo: ”Sivumennen sanoen: oliot ovat värittömiä.” Loogisten olioiden puhtaasta maailmasta onkin yhtäkkiä hypätty valmiiseen tieteelliseen maailmankuvaan. Värit eivät tietenkään ole olioita, ainoastaan niiden osatekijät, eli molekyylien heijastavat ja absorboivat osaset, jotka heijastavat valon tiettyä aallonpituutta.

Edeltävässä luvussa Wittgenstein kirjoittaa: ”Maailman substanssi voi määrittää vain muodon, mutta ei mitään sisällöllisiä ominaisuuksia. Niitä esittävät vain lauseet – ne muodostuvat vasta olioiden konfiguraatioista.” Mutta voidaanko oliota nimeltä ”luumu” ajatella ilman sen tummanpunertavaa väriä, ja onko tuolloin kyseessä koko olio? Eikö ”sisällöstä” ja laaduista voida puhua? Väristä ei Tractatuksessa mainita sen enempää. Myöhäistuotantonsa Huomautuksissa väreistä, pääasiassa Goethen väriopin aiheuttamien pohdintojen seurauksena, Wittgenstein palaa tähän kihelmöivään asiaan, joka tuntuisi vaativan selvennystä. Siinä hän puhuu ääriteoreettiselle filosofille ominaisesti mm. sinänsä mahdottomasta läpinäkyvästä valkoisesta, mutta kokemukselle vieraus tuntuu ajavan hänet umpikujaan vailla mitään lopullista kantaa.

Aristotelisen logiikan mukaan jokin asiantila ei voi yhtä aikaa sekä olla voimassa että olla olematta. Mitä tämä kertoo todellisuudesta? Kun on yö, ei voi olla olematta yö. Tällaisia ristiriidattomuuksia ei kuitenkaan voida muodostaa ammentamatta aineksia näennäisten ristiriitojen sävyttämästä todellisuudesta. Kulloinkin voimassa oleva asiantila on vain osa todellisuuden ketjua. Yötä määrittää sitä seuraava päivä, joka lisää olennaisesti tietoamme siitä mitä yö on. Samoin käsitystämme valosta määrittää tietomme pimeydestä, valoa ei olisi ilman jotain jota valaistaan. Keskenään ristiriitaiselta näyttävät tosiasiat antavat viitteitä laajemmista perspektiiveistä, joita voimme oppia ymmärtämään. Tuntuu kuitenkin, että pimeyttä pidetään jonakin, joka meidän tulee ottaa huomioon vain kohteliaisuudesta antamatta sille kuitenkaan valtaa todellisuuden muodostumisessa.

Missä tilanteessa on nykyestetiikka? Epäonnistuttuaan vastaamaan modernismin myötä muuttuneeseen taiteen tilanteeseen se on lopulta onnistunut kietomaan taiteenkin relativismin ja nominalismin verkkoonsa, toki hieman jälkijunassa. Taiteilijatkin vieroitetaan pois todellisuuden kokemuksellisesta tutkimisesta yhä korostuvan teoreettisen paineen alaisuudessa. Analyyttisten taideteorioiden tutkiminen vie niin loputtomasti aikaa ja vaivaa, että tulevaan näyttelyyn tuskin enää ehditään kyhätä mitään. Nähdäkseni taustalla tilanteessa on maailmankuva, jossa ihminen on lakannut luottamasta omaan kokemukseensa. Taide tuntuu olevan hyvää ja ajankohtaista vain jos se painii koko käytössä olevan vieraannuttavan käsitearsenaalin kanssa. Ainoastaan uudet tekniikat ja verkostoitumisen hallitseva liikemies kykenee enää selviämään nykyisessä taidemaailmassa, mikä vie monelta herkältä ja lahjakkaalta ihmiseltä varmasti halun edes yrittää sitä.

Tiede- ja kokemusmaailman uutuutta kuhiseva tilanne, jossa surrealismi nosti päätään, oli varsin erilainen. Mielestäni André Breton on edelleen osuvasti määritellyt, mikä on ”pimeyden” ja tiedostamattoman osuus taiteellisessa luomisessa. Koko nyky-yhteiskunnan pohjalla on pyrkimys ristiriidattoman todellisuuden turvalliseen rajaamiseen. Mutta Breton kysyy: ”Eikö erehtymisen mahdollisuus ole mielelle pikemminkin hyvinvoinnin ehto?” Logiikan talutusnuorassa pysyttely on ainakin taiteessa täysin hyödytöntä, ellei vahingollistakin. Esimerkiksi nykytaiteen museo Kiasman menneessä Maisema-näyttelyssä oli esillä useita huolelliseen luonnontieteelliseen kenttätutkimukseen rinnastuvia teoksia. Entä jos tulevaisuuden museot eivät enää pitäisikään sisällään yhtäkään esteettiseen kokemukseen johdattavaa objektia, vaan kaikki on vain tieteellisen tutkimuksen kuvitusta, laajennusta tai väritystä?

Jos tehokkuus ja tuottavuus on määritetty ylimmiksi arvoiksi, tässä ei ole mitään ihmeteltävää. Muoto pitää sisältöä pakottavassa rautakourassaan. Myös pimeydeltä on riistetty itsenäisen olion asema, jotta me ihmiset tällä pallolla voisimme rehvastella näennäisellä voittamattomuudellamme. Vieraantumista itsestä ja omasta kokemuksesta pidetään peräti terveenä. Todellisuus on irrationaalista, mutta tieteellinen rationaliteetti on rajannut itsensä sellaiseen asemaan, ettei se hyväksy neuvoja miltään itsensä ulkopuoliselta. Kuten Breton huomioi, yö taikka uni ei yleensä kelpaa neuvonantajaksemme, ja älynväläykset ja muut hyvät tavat saavat peittää todellisen ajatuksen.

Nykyään tilanne on paljon kestämättömämpi. Julistukset siitä, että kvanttimekaniikan avulla jonakin päivänä pystytään selittämään koko todellisuus, voisivat olla huvittavia, elleivät ne olisi huolestuttavia. Inhimillisten kykyjen rajoittamat teoriat, jotka vaativat matemaattista lahjakkuutta päästäksemme niihin sisään, saavat luvan määrittää, mitä elämäni ja kokemiseni on. Ihmekö tuo, jos taiteilijatkin alkavat vähitellen uskoa, ettei heidän kokemillaan elämän sisällöillä ole mitään väliä, luovatpahan vain ylellisyystuotteita tietyn tradition piirissä kuten ennenkin. Tuo myyttinen, mystinen Tiede saa päättää puolestani mitä syön, mistä todellisuuteni koostuu ja mitä minun tulee tehdä. Tunnen itsenikin kanssarikolliseksi toimiessani estetiikan piirissä, tuottamassa lisää etäännyttävää sanavallia taiteen eteen ja ympärille.

Jos et ole vielä täysin kadottanut yhteyttä elävään todellisuuteen, sulje silmät...