Ajan haaskalla

(julkaistu alunperin Ärsykkeen numerossa 2/2010 Aika)

Tämä oli taas yksi niitä päiviä, jolloin pelkkä auringonnousu sai olon toiveikkaaksi: tänään, juuri tänään tartun riuskalla otteella graduuni ja saan sitä vihdoin pitkiä harppauksia eteenpäin. Kuten tavallista, toiveen toteutuminen siirtyi taas määräämättömään tulevaisuuteen. Sama ilmiö vaivasi luonnollisesti tämän Ärsykkeelle tarkoitetun vuodatuksen aloittamista (ja lienee myös Ärsykkeen nettisivujen tämänhetkisen alennustilan taustalla). Toiveikkuus ja epätoivo johonkin asiaan pystymisestä liittyvät yhtä kiinteästi yhteen kuin helpotus ja luovuttaminenkin. Ajankohta, jolloin luottavaisuus vaihtuu lopulliseksi epätoivoksi käy yhä häilyvämmäksi ja tuntuu yhä vähemmän olevan riippuvainen siitä, mitä todellisuudessa teen.

Ikään kuin ajassa itsessään olisi jotain, joka saa tuntemaan olonsa turvalliseksi, tuntemaan, ettei ole vielä liian myöhäistä. Jos on olemassa nykyisiä olosuhteitani koskeva asiantila nimeltä ”liian myöhäistä”, kaiken järjen mukaan sen olisi joskus muututtava aktuaaliseksi. Mutta näin ei näytäkään olevan. Kun tuo ajankohta lopulta saapuu, silloin se, jonka eteen hikoilin ja tuskailin, näyttäytyykin vähemmän tärkeänä kuin luulin. Maailma on sittenkin edelleen olemassa, ja lähikorttelien räystäiltä lentoon pyrähtävä naakkaparvi näyttää yhtä kauniilta kuin ennen. Vaikka taas yksi deadline päästi suhahtavan äänen ohi mennessään.

Ihmisen aikaansaamasta ilmastonmuutoksesta on puhuttu jo kymmeniä vuosia. Kun asiaa oikein ajattelee, kyseessä pitäisi olla erittäin vakavan asian, joka koskee kaikkia maapallon ihmisiä, eikä sitä pääse pakoon oikein minnekään. Tähän nähden poliittisten päättäjien kankeus ja haluttomuus toimia, sekä tavallisten kansalaisten välinpitämättömyys ja laput silmillä eläminen tuntuvat uskomattomilta. Vaikka ehkei ilmiö ole sen kummallisempi kuin edellä mainitut, ehkä ihmiskunnan kollektiiviseen psyykeen on koodattu samantapainen sokea luottamus kaiken jatkuvuuteen. Tai sitten asia piilee vieläkin syvemmällä, jollain havainnon kategorioihin verrattavalla tasolla. Ajatus maailmanlopusta, ajan loppumisesta minun osaltani jonain päivänä, vain on kertakaikkisen järjetön. Ehkä juuri tämän ristiriidan aiheuttama ahdistus ajaa ihmiset vain kuluttamaan yhä ankarammin.

Joinakin päivinä oleminen ylipäätään vaikuttaa ajan tuhlaamiselta, mikä on järjetöntä. Mitä muuta sitä, hemmetti soikoon, sitten voisi tehdä kuin olla? Ikään kuin omalla olemisella olisi joku muu päämäärä kuin se itse. Tästä ristiriitaisesta olotilasta olisi houkuttelevaa syyttää nykyistä elämänmenoa. Kriitikon ja taiteentutkijan elanto on sidottu siihen, että hän vähintäänkin näyttelee olevansa kiinnostunut ramppaamaan kaiken maailman avajaisissa, tapahtumissa, seminaareissa, paneeleissa, proffan kanssa kaljalla jne. Lisäksi hän vieläpä yrittää saada muutkin kiinnostumaan samoista asioista omansa ja muiden terveyden kustannuksella.

Idealistisina varhaisaikoinani saatoin julistaa, että teen tuon kaiken rakastamani taiteen hyväksi. Nyt on ilmennyt, että tällä samaisella toiminnalla vain edistän taidemaailman muuttumista minulle sietämättömäksi helvetiksi ja pysymistä sellaisena. Tai ehkäpä kyse on vain omasta hauraasta rakenteestani, joka kuuluu jollekin toiselle vuosisadalle. Nettiyhteisöjen maailmaan syntyneellä nuoremmalla polvella on luultavasti parempi kestävyys, he suorastaan rakastavat tätä hektistä ja sirpaleista elämää, eivätkä he ymmärrä mistä valitan.

Luin tässä juuri muuatta filosofista aikakauslehteä. Totesin, että suurin osa sen sivuilla tieteen ja kulttuurin vaalimiseksi julkaistuista kirjoituksista on ajan ja paperin säälimätöntä haaskaamista. Kirjoittamisessa ehkä surullisinta on juuri niiden ajatusten, vaikutelmien ja mieleenjohtumien sanoiksi pukeminen, jotka muutenkin jatkuvasti pyörivät päässä ja notkuvat nurkissa. Kirjoittaminen on pohjimmiltaan toteavaa, ei vaikuttavaa. Sanojen vaikutusta reaalitodellisuuteen ei voi hallita millään tavalla. Useimmiten ne vaikuttavat lähinnä toisiin sanoihin. Sama laajenee koskemaan muutakin luovaa työtä, joka muistuttaa usein huumeriippuvuutta. Luomisen pakko herättää toiveen aikaansaamisen mukanaan tuomasta tyydytyksestä, mutta jälkeenpäin olo onkin vain tyhjä ja turta. Into kaikkein rakkaimpienkin asioiden tekemiseen katoaa lähes poikkeuksetta niiden muututtua velvollisuuksiksi. Ainoa keino säilyttää edes jonkinlainen oma tila ja moraalinen selkäranka on jättää tekemättä.

Vaatinee todellista röyhkeyttä ja (selvästikin sen etymologista sukulaista?) rohkeutta vaihtaa aikaan saamisen pakko olemiseen; tunnustaa itselleen, että kokee arvokkaammaksi aistimiseen heittäytymisen, asettumisen elämän havainnoitsijaksi, kuin jatkuvan tarpeen tuottaa, suorittaa ja pukea sanoiksi. Suurin osa mielestäni hyvistä elokuvista näyttää juuri sen, miten elämä itsessään ja sen kulku muuttuu taideteokseksi. (Enkä nyt viittaa Pekka Himasen viljelemään ”elämä taideteoksena” -jargoniin, joka on kääntynyt itseään vastaan, lähinnä koska sen esittäjänä on niin nolo tyyppi.) Oikeastaan elokuvakin on tässä mielessä melko rajoittunut taidemuoto, sillä se kuvastaa aina jonkun toisen, ei katsojan senhetkisiä näkemyksiä, ja on elokuvallisten keinojen rajoittama.

Tarvitaan kokonaan uusi taiteenlaji, sellainen joka syntyy kokijan omasta suhteesta maailmaan, juuri hänen tavastaan havaita. Ihmisen vaikutus jokapäiväiseen todellisuuteensa nousisi paremmin tietoisuuteen ja ajatus ”vangitusta ajasta” saisi aivan uuden sisällön. Oma ”sisäinen telkkari” muuttuu sitä hienostuneemmaksi, mitä pidemmälle se etääntyy illuusioita välittävän sähkömagneettisen laatikon mielikuvasta. Mutta tämän runollisen utopian varsinaista rakennetta meidän on lopultakin turha yrittää eristää olemisesta ja pureksia sanoilla tyhjäksi. Säilyttäkäämme sen sijaan haaveille turvapaikka.