Kuihtuneita kukkia syystuulessa

[Tämä teksti julkaistiin alunperin estetiikan opiskelijoiden verkkolehti Ärsykkeen numerossa 3/2006.]

Maailmaksiko tätä kutsuisi?

Vai harhailemmeko vain joissakin epämääräisissä kuluvissa kalenterivuosissa, kaksiulotteisissa kuvitelmissa historian lopun jälkeen? No niin, tässä pyörityksessä joka tapauksessa, jossa esineet ja olennot ovat unohtuneet ilmentämään avuttomuutta. Nekin kukkaset, jotka lämpimältä syksyltä eivät ole tajunneet kuihtua, käpertyvät itseensä viimeistään siinä kylmässä syysviimassa, joka saapuu napinpainalluksen tilaamana. Kesäistutuksilla on tarkka aikarajansa, jolloin ne korjataan pois. Ja syrjäytyneet, herkät vetäytyvät koloihinsa, joiden ympärillä pyörivät valtavat maailman myllyt eivät anna heille mahdollisuutta. Tämä kaikki kuuluu sopimukseen.

Matkan varrelta poimitut omenat saavat meidät imeskelemään yksityistä suutamme, jättävät ravitsematta. Mmmm, hmm… Liian ohut takki on unohtunut päälle tottumuksesta, säälimätön puhuri ohentaa olkapäitä. Sivistyneet pienet päät lusikoivat keittojaan hälyisissä ruokaloissa, illalla

sähkövalon karkottamassa pimeydessä

sohvalla istujan hölmistynyt hymy.

Olisiko tässä silti jokin kohta, johon jäädä, pysähtyä? Juuri tässä nuhaa vuotavassa ruumiillisuudessa, jolle takki juuri ja juuri muodostaa rajan maailmaan? Tässä haisevassa, repaleisessa olomuodossa, joka on ylevintä, mitä meissä on, jonka lisäksi meillä ei ole mitään.

On pimeä.

Olen Teatteri Naamio ja Höyhenessä Korkeavuorenkadulla 5. päivä lokakuuta 2006 kello 19. Pimeys tekee yksityisyyteni selvästi havaittavaksi, olen omassa maailmassani, samalla kuitenkin niin kovin yhteisessä. On alkamassa Ken Main koreografioima buto-tanssiesitys Hana To Shi/ Kukka ja kuolema.

Elävä, lämmin pimeys, kuvittelenko vain, mutta jostain alkaa heijastua värejä, sinertävä hämärä, kalpeat hahmot huojuvat ja tärisevät –vesipisarat tippuvat oksilta- painovoiman vaikutus on säälimättömän vahva, kahdeksisen resuista hahmoa kuin marionetit ulkovarastossa, puutarhaan unohtuneet elämän jäännökset, repeytynyttä renessanssirekvisiittaa, kukkahattuinen parrakas mies, hameenrankoja, tippuvia terälehtiä…muttei sillä ole niin väliä tässä yleisessä ihmisläheisessä säälittävyydessä.

Silti ihmiset ovat väräjäviä kasveja, jotka yrittävät elää, vaikka kuoleman voima on niin vahva. Kuin toisesta maailmasta hiipii näyttämötilan nurkkaan lähes kaksiulotteinen hahmo, varjon häivähdys seinässä. Kaavun alta paljastuu äärimmilleen viritetty japanilainen ruumis, jonka ihoa pieni spottivalo hyväilee kuin veistosta. On väärin sanoa, että hän kohottaisi kätensä taivasta kohti, sillä hienoisen hermotärinän ohella liikettä tuskin näkyy. Tällä välin suomalaisille, särmikkäille ”kukkasille” tapahtuu monia, hitaita kehityskulkuja. Mutta koko tunnin aikana Ken Mai tekee vain yhden asian. Taivaan puolesta hän laskee kätensä alas, kumartuu, käpertyy, laskeutuu maahan makaamaan. Kuin kasveilla: et näe niiden liikkuvan, mutta kun katseesi palaa, avautuminen kosmokselle onkin jo vaihtunut kuihtumiseksi, kuolemaksi.

Marionetit pyörivät itsensä ympäri kädet ylös kohdistettuina, uuteen elämään herätettyinä, ilmeet  kukkien kuin eksoottiset orkideat. Taustalla hempeä japanilainen musiikki, myöhemmin puhetta, luonnon ääniä. Pienen ikuisuuden jälkeen he lopulta  romahtavat, mutta kuolemakaan ei ole kuolemaa. Kauneus, uuden luominen, uuden tajuaminen, vastasyntyneisyyden tila… niiltä ei pääse pakoon edes haudan kynnyksellä, jossa elämän oikulliset kukinnot nyt korahtelevat. Kähinä vaihtuu äänten musiikiksi ja lopulta he ovat pystyssä jälleen, alkaa varsinainen butoilu kaikessa riemukkaassa rujoudessaan. Tunnelmat vaihtuvat hitaasti, koheesio ei enää pidäkään, alkaa uusi iltarusko… ja vähitellen hahmot vaipuvat sinertävään alkupimeyteen, nyt uusissa kosmisemmissa ja sisäistyneemmissä tunnelmissa.

A, vot…