(julkaistu alunperin Ärsykkeen numerossa 2/2010 Aika)
Tämä oli taas yksi niitä päiviä, jolloin pelkkä
auringonnousu sai olon toiveikkaaksi: tänään, juuri tänään tartun riuskalla
otteella graduuni ja saan sitä vihdoin pitkiä harppauksia eteenpäin. Kuten tavallista,
toiveen toteutuminen siirtyi taas määräämättömään tulevaisuuteen. Sama ilmiö
vaivasi luonnollisesti tämän Ärsykkeelle tarkoitetun vuodatuksen aloittamista
(ja lienee myös Ärsykkeen nettisivujen tämänhetkisen alennustilan taustalla).
Toiveikkuus ja epätoivo johonkin asiaan pystymisestä liittyvät yhtä kiinteästi
yhteen kuin helpotus ja luovuttaminenkin. Ajankohta, jolloin luottavaisuus
vaihtuu lopulliseksi epätoivoksi käy yhä häilyvämmäksi ja tuntuu yhä vähemmän
olevan riippuvainen siitä, mitä todellisuudessa teen.
Ikään kuin ajassa itsessään olisi jotain, joka saa tuntemaan
olonsa turvalliseksi, tuntemaan, ettei ole vielä liian myöhäistä. Jos on
olemassa nykyisiä olosuhteitani koskeva asiantila nimeltä ”liian myöhäistä”,
kaiken järjen mukaan sen olisi joskus muututtava aktuaaliseksi. Mutta näin ei
näytäkään olevan. Kun tuo ajankohta lopulta saapuu, silloin se, jonka eteen
hikoilin ja tuskailin, näyttäytyykin vähemmän tärkeänä kuin luulin. Maailma on
sittenkin edelleen olemassa, ja lähikorttelien räystäiltä lentoon pyrähtävä
naakkaparvi näyttää yhtä kauniilta kuin ennen. Vaikka taas yksi deadline päästi
suhahtavan äänen ohi mennessään.
Ihmisen aikaansaamasta ilmastonmuutoksesta on puhuttu jo
kymmeniä vuosia. Kun asiaa oikein ajattelee, kyseessä pitäisi olla erittäin
vakavan asian, joka koskee kaikkia maapallon ihmisiä, eikä sitä pääse pakoon
oikein minnekään. Tähän nähden poliittisten päättäjien kankeus ja haluttomuus
toimia, sekä tavallisten kansalaisten välinpitämättömyys ja laput silmillä
eläminen tuntuvat uskomattomilta. Vaikka ehkei ilmiö ole sen kummallisempi kuin
edellä mainitut, ehkä ihmiskunnan kollektiiviseen psyykeen on koodattu
samantapainen sokea luottamus kaiken jatkuvuuteen. Tai sitten asia piilee
vieläkin syvemmällä, jollain havainnon kategorioihin verrattavalla tasolla.
Ajatus maailmanlopusta, ajan loppumisesta minun osaltani jonain päivänä, vain
on kertakaikkisen järjetön. Ehkä juuri tämän ristiriidan aiheuttama ahdistus
ajaa ihmiset vain kuluttamaan yhä ankarammin.
Joinakin päivinä oleminen ylipäätään vaikuttaa ajan
tuhlaamiselta, mikä on järjetöntä. Mitä muuta sitä, hemmetti soikoon, sitten
voisi tehdä kuin olla? Ikään kuin omalla olemisella olisi joku muu päämäärä
kuin se itse. Tästä ristiriitaisesta olotilasta olisi houkuttelevaa syyttää
nykyistä elämänmenoa. Kriitikon ja taiteentutkijan elanto on sidottu siihen,
että hän vähintäänkin näyttelee olevansa kiinnostunut ramppaamaan kaiken
maailman avajaisissa, tapahtumissa, seminaareissa, paneeleissa, proffan kanssa
kaljalla jne. Lisäksi hän vieläpä yrittää saada muutkin kiinnostumaan samoista
asioista omansa ja muiden terveyden kustannuksella.
Idealistisina varhaisaikoinani saatoin julistaa, että teen
tuon kaiken rakastamani taiteen hyväksi. Nyt on ilmennyt, että tällä samaisella
toiminnalla vain edistän taidemaailman muuttumista minulle sietämättömäksi
helvetiksi ja pysymistä sellaisena. Tai ehkäpä kyse on vain omasta hauraasta
rakenteestani, joka kuuluu jollekin toiselle vuosisadalle. Nettiyhteisöjen
maailmaan syntyneellä nuoremmalla polvella on luultavasti parempi kestävyys, he
suorastaan rakastavat tätä hektistä ja sirpaleista elämää, eivätkä he ymmärrä
mistä valitan.
Luin tässä juuri muuatta filosofista aikakauslehteä.
Totesin, että suurin osa sen sivuilla tieteen ja kulttuurin vaalimiseksi
julkaistuista kirjoituksista on ajan ja paperin säälimätöntä haaskaamista.
Kirjoittamisessa ehkä surullisinta on juuri niiden ajatusten, vaikutelmien ja
mieleenjohtumien sanoiksi pukeminen, jotka muutenkin jatkuvasti pyörivät päässä
ja notkuvat nurkissa. Kirjoittaminen on pohjimmiltaan toteavaa, ei vaikuttavaa.
Sanojen vaikutusta reaalitodellisuuteen ei voi hallita millään tavalla.
Useimmiten ne vaikuttavat lähinnä toisiin sanoihin. Sama laajenee koskemaan
muutakin luovaa työtä, joka muistuttaa usein huumeriippuvuutta. Luomisen pakko
herättää toiveen aikaansaamisen mukanaan tuomasta tyydytyksestä, mutta
jälkeenpäin olo onkin vain tyhjä ja turta. Into kaikkein rakkaimpienkin
asioiden tekemiseen katoaa lähes poikkeuksetta niiden muututtua velvollisuuksiksi.
Ainoa keino säilyttää edes jonkinlainen oma tila ja moraalinen selkäranka on
jättää tekemättä.
Vaatinee todellista röyhkeyttä ja (selvästikin sen
etymologista sukulaista?) rohkeutta vaihtaa aikaan saamisen pakko olemiseen;
tunnustaa itselleen, että kokee arvokkaammaksi aistimiseen heittäytymisen,
asettumisen elämän havainnoitsijaksi, kuin jatkuvan tarpeen tuottaa, suorittaa
ja pukea sanoiksi. Suurin osa mielestäni hyvistä elokuvista näyttää juuri sen,
miten elämä itsessään ja sen kulku muuttuu taideteokseksi. (Enkä nyt viittaa
Pekka Himasen viljelemään ”elämä
taideteoksena” -jargoniin, joka on kääntynyt itseään vastaan, lähinnä
koska sen esittäjänä on niin nolo tyyppi.) Oikeastaan elokuvakin on tässä
mielessä melko rajoittunut taidemuoto, sillä se kuvastaa aina jonkun toisen, ei
katsojan senhetkisiä näkemyksiä, ja on elokuvallisten keinojen rajoittama.
Tarvitaan kokonaan uusi taiteenlaji, sellainen joka syntyy
kokijan omasta suhteesta maailmaan, juuri hänen tavastaan havaita. Ihmisen
vaikutus jokapäiväiseen todellisuuteensa nousisi paremmin tietoisuuteen ja
ajatus ”vangitusta
ajasta” saisi aivan
uuden sisällön. Oma ”sisäinen telkkari” muuttuu sitä hienostuneemmaksi, mitä
pidemmälle se etääntyy illuusioita välittävän sähkömagneettisen laatikon mielikuvasta.
Mutta tämän runollisen utopian varsinaista rakennetta meidän on lopultakin
turha yrittää eristää olemisesta ja pureksia sanoilla tyhjäksi. Säilyttäkäämme
sen sijaan haaveille turvapaikka.
